sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tämmöstä tänään.




Hei ihmiset. Kesä meni, syksy tuli. Enkä kirjoitellutkaan niinkuin kuvittelin. Tämä vain tuntuu vieläkin niin vaikealta. Tavallaan ei oikein ole kirjoittamista. Vaikka samaan aikaan pää on täynnä ajatuksia. Tavalliset omat tekemiset tuntuu liian tylsältä jakaa. Tai vähintäänkin erilaiselta. En jotenkin osaa niistä kirjoittaa, vaikka haluaisinkin. Onhan tässä blogissa ollu enemmän ja vähemmän syvempää pohtimista ja tunteiden jakamista. Niinsanotusti vähän diipimpää settii. Heh. En siis vain saanut esim meidän pihan laitosta ja kasvien istuttamisesta irti mitään juttua. Ja se mitä nyt käyn läpi, on ehkä liian henkilökohtaista jaettavaksi, ainakin vielä. Eikä sekään sen kummempaa kuin "pientä" itsetutkiskelua. Kuka olenkaan ja mitä elämältä haluan. ;)

Mutta jospa mietin vähän että mitä mulle kuuluu just nyt. Teitä ehkä eniten taitaa nyt kiinnostaa onko meidän perhe viime aikoina kasvanut. Ei, ei ole, kaksin edelleen ollaan. Kiitos rohkaisuista ja kannustuksista asian suhteen, jää nähtäväksi kuinka asia etenee ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

Just nyt mä kaipaan auringon lämpöä ja kesää. Ahistaa jo tuleva pimeys ja kylmyys. Kesä oli ihana, ja pärjäsin itteni kanssa taas paremmin ku vielä koskaan Sennin jälkeen. Kevät oli raskasta ja monen asian takia kovin voimia vievää, ja kävi niinkin, että sain kropassani tuntea sen, että kun henkiset voimat loppuu, niin kroppakin voi pettää. Multa meni toukokuussa pariksi viikoksi kädet ja jalat oudosti turraksi ja kummallisia  kipuja siellä täällä. Voin fyysisesti tosi pahoin. Mitään ei löytynyt ja syyksi jäi uupumus ja pitkäaikainen, traumaattisen kokemuksen aiheuttama stressitila. Vaikka siis pää alkaakin jo selviämään tapahtuneesta, niin kroppa tulee hitaasti perässä. Kestihän sitä fyysistä hoitamistakin vuosia, puhumattakaan henkisen puolen taakasta. Sitä sanotaankin, että kropalla kestää toipua niinkauan kuin itse fyysistä kuormitustakin on kestänyt. Mun malja siis taitaa olla vieläkin melko täynnä, ja läikkyäkseen yli ei tarvitse paljoakaan. 

Syksyn tullen on taas arki lähtenyt rullaamaan töineen ja rakkaine harrastuksineen. Nautin ihan hirveästi baletista, jota harrastan, samoin showtanssista, jonka aloitin vasta hiljan. Tanssiessa huolia ei vain yksinkertaisesti ole! Lisäksi käyn juoksemassa aina kun sopiva hetki tulee. Hyvää musiikkia korvanappeihin ja tossua toisen eteen, ihanaa! Liikunta, nyt kun siihen on taas voimia ja intoa, on iso osa sitä, että ylipäänsä jotenkin jaksan. Jos en pääse liikkumaan tai tanssitunneille, mieliala alkaa selvästi laskemaan. Eihän se liikunta surua ja ikävää poista, mutta auttaa pitämään ne jotenkin paremmin kurissa. Kädentöitä en enää juurikaan ole harrastanut, jotenkin niihin on tullut ähky. Kai sitä joskus vois taas ottaa pensselin käteen ja maalata.. 

Mutta siis justiinsa nyt, tänään, mulle kuuluu ihan hyvää. Vähän väsyksissä oon melko raskaasta viikosta, mutta muuten iha jees. Aamulla kävin ystävän kanssa 8km lenkillä pitkospuilla hienoissa aurinkoisissa suomaisemissa. Sieltä lähtiessä lähikaupan pihassa törmäsin kaksiin toisiin rakkaisiin ystäviin. Ihania ihmisiä ovat, kertakaikkiaan. Kotiin päästyäni söin, keitin liian vahvat kahvit, join ne liian vahvat kahvit kermalla ja punaisella maidolla laimennettuna ja nyt naputtelen tätä ja syön irtokarkkeja, joita jäi eiliseltä herkkupäivältä. :) Samppa on työkeikalla, mutta tulee illaksi kotiin. Oon rakastunut tuohon mun mieheen ihan uudella levelillä. Tämä vuosi on ollu meidän parisuhteen uutta aikakautta, vähä niinku vasta seurusteltais. Hih. :) 
Kissakin tuossa kävi naukumassa ja puskemassa jalkaa. Piti päästää se pissalle. Henkarilla verhotangossa roikkuu juhlavaatteet, joita tarvitaan viikon päästä kavereiden häissä, lattialla lojuu  sikinsokin viidet parit erivärisiä korkokenkiä kun en osaa päättää mitkä niistä juhliin jalkaan laittaisin. Mustat, punaiset, vihreät, roosat vai mintunvihreät...kaapissa olis vielä hopeiset, ruskeat ja keltaiset vaihtoehdot. Multa puuttuu kultaiset korkokengät ja just semmoset sopis tohon asuun. Mutta uusia en kyllä nyt hanki. Turhamainen korkkariongelma - ah, ihanaa olla nainen! ;) Voishan sitä vielä tänään siivota, mut emmä! Laitan saunan päälle ja otan rennosti. Huomenna parturiin töiden jälkeen. :)

-Reeta-

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Ps...;)



Hei! Mukava kun potkitte vähän pyllylle tämän kirjoittelun suhteen. :) Jotenkin on taas vaan vähän taantumaa tässä kirjoitteluhommassa. Ja tietysti paljon kaikenlaista aikaa vievää puuhaa ja tietysti töitä. Elämistä. Ja kokoilen vielä tässä vähän ajatuksiakin. Niitä on ollu yllättäen ihan hirveesti viime aikoina, vähän liikaakin! Suunnittelua, haaveilua, isoja päätöksiä, vaikeiden asioiden hyväksymistä, odotusta. Värkkäämistä. Ja katse on totisesti jo enemmän eteen kuin taakse! :)

Meillä on täällä piharemontti täydessä vauhdissa, siitä kuvia jahka saan jumissa olevan valokuvaohjelmani kuntoon! Samoin niistä sisätiloista mistä lupailinkin, mutta ollaan nyt kesä kuitenkin vielä ulkona. :)

Tässä uudessa kodissa oli hieno(ainakin ollut joskus hieno!), runsas puutarha, mutta muutaman vuoden hoitamattomana olleena oli villiintynyt niin, ettei tämän emännän aika, hermot eikä viisaus riittänyt sitä kunnostamaan saatikka jatkossa ylläpitämään. Hienoista istutusaltaista kasvoi mm. kaksimetristä pujoa ja muuta rikkaheinää ihan urakalla. Kyllä siellä välissä jotain oikeaakin kai oli ja yritti kasvaa, mutta en tunnistanut heitä. Enkä niin välittänytkään.
Ja kun kevättalvella pihaan tuli kaivinkone, joka joutui raivaamaan jokatapauksessa osan pihasta uuden rakennettavan autotallin tieltä, siitä se ajatus sitten lähti. Vedetään kerralla koko piha puhtaaksi. Ja kyllä kannatti! Heti ei niinkään enää ahista ja turhauta rikkaruohojen nyppiminen! ;D  Vielä ei ole lähellekään valmista, mutta siskon tekemä pihasuunnitelma näyttää paperilla erittäin hyvältä ja selkeältä ja ennenkaikkea helppohoitoiselta. Mutta tästä lisää vielä. Kohta päästään istutuspuuhiin ja kivetyksen tekoon. Terassille hankin vähän kesäkukkia tuomaan iloa silmään. Pihassa pitkään ollut keltainen iso kaivinkone ei sitä niinkään tuottanut. ;)




Hyvää kesää, ja kiitos teille seuraamisesta edelleen!!! *sydän*

-Reeta-



Ps. Meistä tulee joku kaunis päivä sijaisvanhempia jollekin/joillekin huikeille tyypeille!;)
 #enehkäkestä <3 :)



lauantai 19. maaliskuuta 2016

Viisi vuotta.


Kylläpä aika kulkee. Ja valon määrä lisääntyy, ihanaa! Ja pääsiäinenkin ihan ovella jo. En tosin ole vielä juurikaan pääsiäistä kotiin laittanut, mutta vielä ehtii :) 


Huomasin tuossa muutama päivä sitten, että blogihan täytti 5.päivä maaliskuuta 5vuotta. VIISI VUOTTA!! Hirveästi. Ja yhtäaikaa tavallaan vasta. Niin paljon mahtuu tuohon aikaan. Selailin vähän tätä blogia läpi, mitä en ole tehnyt oikeastaan ollenkaan Sennin kuoleman jälkeen. Ja tässä vaiheessa ei voi olla kuin onnellinen ja kiitollinen, että tuolloin kevättalvella 2011 päätin ja USKALSIN alkaa pitämään tätä blogia. Ikäänkuin päiväkirjaa Sennin kanssa elämisestä. Nyt näihin muistoihin ja kirjoituksiin on ihana palata. Ja myös näkee oman suruprosessin vaiheet ja etenemisen. Olen tosiaan päässyt eteenpäin omassa surussa!

Päätös ryhtymisestä alkaa pitämään tätä blogia ei ollut helppo, ja pitkin matkaa olen pohtinut enemmän ja vähemmän teinkö oikean päätöksen. Teinkö väärin Senniä kohtaan, kun tein hänestä julkisen. Lapsesta, joka ei pystynyt puolustautumaan. Etenkin siinä kohtaa, kun törmää negatiiviseen kirjoitteluun ja keskustelupalstoihin, joissa epäillään tyttäreni koko olemassaoloa sillä perusteella, että hakisin itse vain sääliä ja huomiota, loukkasi todella ja sai pohtimaan jopa blogin poistamista. Sennin viimeinen kuva, jonka jaoin, aiheutti todella loukkaavaa keskustelua, joihin valitettavasti törmäsin. Mutta onneksi osasin jättää ne omaan arvoonsa ja läheisten tuella päätin jatkaa. Ja onhan teitä lukijoita ja tukijoitakin niiiiin huikea joukko ollut pitkin matkaa, ja palaute on ollut niin hyvää, kaunista, lohduttavaa ja kannustavaa, että se kumoaa mennen tullen moiset ikävät kommentit.
Joten nöyrästi kiitän teitä jälleen, KIITOS.

Halusin tehdä Sennin elämästä elävämmän, jakaa tietoa tästä kamalasta INCL-sairaudesta, olla vertaistukena toisille ja muistuttaa elämän rajallisuudesta ja arvaamattomuudesta. Siitä ettei mikään ole itsestäänselvää. Ja toisaalta yrittää nähdä ja jakaa kaiken sen hyvän, mikä tässä vaikeassakin  elämässä kuitenkin on. Pysyä itse jotenkin kasassa. Kirjottaminen on ollut tähän yksi hyvä keino. 

No, tämä tästä.


 ***


Toivoitte vähän kuvia ja juttuja meidän uudesta kodista. Saatampa jatkossa vähän raottaa ovea;) 
Etenkin siitä, kuinka meillä Senni mahtaa vielä kotona näkyä. Ehkä vähän muutakin. Palataan tähän.
:)








-Reeta-



keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!




Kuulkaa. Täällä on nauttien valmisteltu joulua. Kyllä! Ilolla ja nauttien. (kuvat tosin on vanhaa tuotantoa, kun ei mukamas ole ehtinyt uusia ottaa..!) Uusi koti tuntuu niin hyvältä ja omalta kodilta, ja joulua on ollut kiva valmistella. Ekan kerran pitkään aikaan ei nouse ensimmäisenä suru ja haikeus. Toki sitäkin mutta ei niin paljon. Musta tuntuu, että Senni on saanut nyt minun osaltani "mennä kokonaan Taivaaseen". Jos ymmärrät mitä yritän tarkoittaa. En enää riipu surussa. Tai Sennissä. Oma olokin tuntuu jotenkin vapaammalta. Vaikea selittää. Ja toivottavasti ei kuulosta ihan kummalta. Pala nousi kurkkuun samalla kun tuon kirjotin, mutta silti hymyilen. Olenko siis hyväksynyt jo kokonaan Sennin kuoleman? Ehkä. Ainakin melko ison palasen. Kolme vuotta siihen näemmä meni. Ja ajatella, kirjoitan tätä ja ajattelen näin vuoden pimeimpänä päivänä! Uskomatonta. Arki tuntuu jo paljon paljon helpommalta. Ja jos oikein näen, edessä usvan keskellä näyttäisi piirtyvän uusien ovien hahmoja. Jää nähtäväksi, vahvistuuko ne ja uskallammeko jonain päivänä jonkin oven avata ja astua uuteen ja tuntemattomaan.


Ikävä ei tietenkään koskaan lähde, eikä tarvitsekaan. Ja yllättävissäkin tilanteissa edelleen malja läikkyy yli. Mutta muistot saa hymyilemään koko ajan useammin. Ja vaikka elämän tyhjää osaa tuntuu nyt täyttävän kiire, huomaan, että se on ihan itse aiheutettua ja hankittua. Jaksan siis harrastaa ja värkätä jo kaikenlaista. Itelle ja toisille. Ja nautin (yleensä!) tekemisistä. Ja todella toivon, että kovin kamalia takapakkeja ei enää tulisi. 

Ja vaikka täällä blogissa on ollut minun osaltani hiljaisempaa kuin huopatossutehtaalla, en ole vajonnut maan alle. Tai lopettanut. Olen ehkä tarvinnut vähän etäisyyttä ja pohdiskelua niin itseni kuin tämän bloginkin suhteen, mitä ja miten tästä eteenpäin. Tahtoisin jopa luvata, että palaisin kirjoittelemaan taas useammin, mutta en uskalla. (Mutta vinkkejä siitä, mitä haluaisitte minun kirjoittelevan, otan mielelläni vastaan kommenttilootaan! Niistä voisi olla hyvä apu tämän blogin ja etenkin bloginpitäjän uudelleen virkoamisessa!) :)





Mutta nyt, julistan joulurauhan. Kiitos teille kaikille. Että olette edelleen olleet kannustamassa sanoin, teoin, rukouksin meitä eteenpäin!

Toivon teille kaikille Kaunista Joulun Aikaa! Ottakaa vierustoveri kainaloon ja rutistakaa.

Palaamme taas. :)

-Reeta-






lauantai 5. syyskuuta 2015

Syyskuun viides.




*Taas kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän, tunnen saman ikävän, kun poissa on hän.*






Sennin syntymäpäivä kääntymässä iltaan. Kaunis syyskuun alun ilta, vaalennutta viljapeltoa melkein silmän kantamattomiin aukeaa ihan meidän takapihalta. Rakastan sitä. 

On jo kymmenen vuotta siitä, kun tämä pieni syksyn peikkoprinsessa meille saapui. 10vuotta! Tuntuu ikuisuudelta ja yhtäaikaa silmänräpäykseltä. Istuskelin tovi sitten tuossa meidän terassilla ja katselin tuota kaunista peltomaisemaa. Maisema on niin kaunis, että en tiennyt liikutuinko sen kauneudesta vai tirahtiko kyynel Sennin ikävästä. Veikkaan molempia. Tähän maisemaan kuuluu myös pellon toisella puolella siintävä kirkko. Aamuaurinko värjää kirkontornit kauniisti, ja ilta-aurinko omalla värillään. Pimeällä ne on kauniisti valaistut. Nyt kun siinä istuskelin ikävöimässä Senniä, alkoi yllättäen kirkonkellot soimaan. Kuin Sennin muistolle olisivat kumisseet. Tasaisesti, rauhallisesti,  kauniisti, kerta toisensa jälkeen. Itkin. Niin monta tunnetta yhtäaikaa velloi, etten osaa niitä edes luokitella. Ehkä itkin kiitollisuudesta. Ehkä ikävästä. Itkin rakkaudesta. Ehkä vähän myös pettymyksestä.  Kellot toivat mieleen Sennille aikanaan soitetut surukellot. Mutta siltikin niiden sointi oli jotenkin niin lohduttava. Yksi kyynel vieri huulilleni. Huomasin, se ei maistunut enää niin karvaalta. 

Jälleennäkemisen vahva toivo elää. Kiitollinen siitä. Ja tästä uudesta kodista. Että saan näin lohduttavia maisemia katsella omasta kotoa käsin. 


-Reeta-



torstai 14. toukokuuta 2015

DejaVu!





Täällä eletään todeksi varsinaista DejaVu:ta. Kyllä. Me muutetaan. Taas!! Kävipä niin, että ykskaks yllättäen löytyi meille koti joka tuntui ihan oudolla ja yllättävällä tavalla heti Meidän Kodilta.  Johon voisi kuvitella nyt asettuvansa ja elämän suuntautuvan siellä eteenpäin. Ja siitä asiat sitten lähti vyörymään ja nyt ollaan taas muuttohommissa. Banaanilaatikoita nurkat pullollaan, ja nyt jo melkein kaikki täynnä tavaraa. Ja odottamassa siirtymistä uuteen. Kuvan tilanne ei vastaa ollenkaan tämänhetkistä kaaosta...!

Ihmeellistä tässä  koko hommassa on se, ettei taloa juurikaan edes etsitty, ja tämä ikäänkuin vain soljui meidän elämään ja ensirakkautta oli välittömästi ilmassa. Talossa on meille kaikki kohdallaan, sijaintia myöten! Peltomaisemaa kaivanneina päästään siis taasen maalaismaisemiin, mutta  kuitenkin kaupungin kupeeseen. Ja muutenkin kaikki palapelin palaset loksahtivat hienosti kohdalleen. 

Enkä uskonut enää ikinä minkään talon tai asunnon tuntuvan enää koskaan oikein kodilta, mutta ihmeesti niin vain kävi. Ja jotenki tuntuu, etten edes ole koskaan mistään asunnosta tai talosta ollut näin innoissani, vaikka kaikki meidän edelliset kodt ovat kodilta silloin tuntuneetkin. Voisi sanoa elämän taasen yllättäneen tämän matkalaisen. Ei toki ihan vielä siellä talossa asuta mutta se tunne mikä tuli taloa katsastaessa oli melkoinen! Ensimmäistä kertaa Sennin kuoleman jälkeen tunnen syvää onnea ja iloa, ja uskoa siihen, että meidän elämässä tapahtuu sittenkin vielä hyviä asioita! Tuntuu, että se uusi alku ei tapahtunutkaan vielä silloin, kun Sennin kodista muutettiin pois, vaan että se uuden luvun alku alkaisi vasta nyt. Viimeiset pari vuotta on ollut jotenkin semmosta suunnan hakemista ja ulapalla ajelehtimista. Tarpeellista semmoista oman eheytymisen ja eteenpäin selviytymisen kannalta.

Että tällaista puuhaa täällä. 

Instagramissa varmasti lisää hetkiä erinäisistä muuttotilanteista. Huh, sanon minä! Syvällä kokemuksella ja vahvalla huumorilla vielä kerran(?!) pojat!! Ja eikun pakkaamaan. :)


-Reeta-



tiistai 24. maaliskuuta 2015

Ajasta ja onnesta.








Terveisiä sairastuvalta. Kevätlenssua liikenteessä.  

Olen varmaankin kaikissa vuoden tai kahdenkin takaisissa kirjoituksissa päivitellyt jotenkin aikaa ja sen kulkua tai kulkemattomuutta. Näköjään teen sen nytkin. Antakaa anteeksi. Se kertonee ehkä siitä, kuinka aikakäsite tosissaan kokee kovia lapsen kuoleman jälkeen. Tuntuu että aika jopa alkuunsa totaalisesti pysähtyy. Minä pysähdyin. Elämä pysähtyi. Kaikki pysähtyi. Tai ainakin nuo kaikki painettiin pause-nappulalle. Sittemmin on viisarit alkaneet taas tikittää ja filmi lähtenyt hiljalleen pyörimään. Aika vähänlaisesti tuntuu sisältöä tässä leffassa vieläkin olevan, mutta jotenkin se synkkä mustavalkofilmi on saanu jo kovasti väriä mukaan. Olen alkanut oppimaan elämään "itselle" tehden niitä asioita, jotka pitää oman mielen ja kokovartaloihmisen paremmin voivana. Oppinut täyttämään ikäänkuin sen tyhjyyden jonka Senni ja Sennin hoitaminen jätti. Itsekästäkö? En nyt menis ihan niinkään väittämään. Kaikki keinot lienee sallittuja siinä, että tämä meidän kuoppainen tie on edes vähän siedettävämpää kulkea. Ja tuonkin asian on joutunut opettelemaan ihan alusta alkaen. Aikaa ja vapautta olisi ollut tehdä mitä vaan, mutta ei taitoa, kuinka toimeen tarttua. Halusta nyt puhumattakaan. Mitä tehdä näillä käsillä, jotka nyt roikkuu turhana ja toimettomana? Käsillä, jotka reilun seitsemän vuoden ajan oli ohjelmoitu Senniä varten.


Toisaalta, käyn usein keskustelua itseni (ja ehkä vähän myös tovereidenkin) kanssa siitä, tarviiko sitä "filmin" sisältöä ja asioiden suorittamista tämän kummemmin edes olla tunteakseen elävänsä onnellista elämää. Oikeestaanhan mulla on ihan kaikkee. Elämä on muuttunut ja tulee olemaan aina erilaista kuin se elämä ennen Sennin sairastumista ja kuolemaa. Piste. Lähtötilanteeseen vuoteen 2005 kun Senni syntyi, ei päästä. Huutomerkki. Senniä ei tässä ajassa saa takaisin. Tuplahuutomerkki. Näiden hyväksyminen lienee jo aika hyvällä työstöllä. Kipu ja ikävä siis on ja pysyy. Mutta se, että tunnen kivusta huolimatta jo elämänhalua, iloa ja kiitollisuutta niin puolisosta, kodista, ystävistä, työstä ja liikunnasta,  kuin pienenpienistäkin asioista, joita en aikasemmin välttämättä edes ymmärtänyt, on valtavan iso asia onnellisen elämän kokemisessa. Mulla tosiaan on kaikkea, ja Senni koko ajan matkassa mukana. Mun sydämessä. Mitä muuta tässä pitäisi edes saavuttaa. Tai suorittaa. Tai pyrkiä "parempaan" elämään. Jos mä selviän päivän ja toisenkin ilman sitä musertavan tuskan tunnetta, on aihetta kiitokseen ja iloon. Haaveita on, saa ja pitääkin olla, mutta elämä on kuitenkin tässä tänään eikä huomenna tai joskus. Ja kai se niin on, että kun on niin valtava suru ja menetys taustalla, pienetkin ilot tuntuu ihan hirveän isoilta! Mutta senkin kokemiseen tarvitaan ensin se aikamoinen laivalastillinen surun työstämistä. Tämän kirjoittaminen ei olisi onnistunut vielä viime vuoden puolella. Aika tekee tehtäväänsä. Niin klisee. Niin totta.



Huh, olipas se taas syvää ajatusten virtaa. Aivan hikeä pukkaa. Tai sitten kuume se vaan laskee..;)
Mutta ystävät toverit, tämä blogi näyttää pysyvän toistaiseksi vielä hitaasti päivittyvänä ja kovin hartaasti syvällisiä pohdiskelevana. Siksi rohkenin sujahtaa instagramin syövereihin, jossa jaan hieman arkisempaa elämää ja puuhaa kuvien muodossa.  
Ja ettei teidän tartte murehtia että mitä meille kuuluu, sieltä voi käydä kurkkaamassa, löytyy nimellä reetamaarit



Kevättä mieliin! Ootte ihan huikee tukijoukko!!:)

-Reeta-