torstai 20. marraskuuta 2014

Yksin.




Voiko olla totta että eletään jo marraskuun loppua. Aika kelloissa ja kalentereissa tuntuu jatkavan loputonta kiireistä juoksuaan. Itse kuitenkin seison kohdassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Ei mene eteen eikä taakse. Jumittaa. Sivu ei käänny. Tuntuu, että seison ruuhkassa, jossa maailma juoksee ohi ja jossa itse seison vain hiljaa paikallani. En tiedä mihin suuntaan lähtisi. Katson vain ohikulkijoita omissa  kiireissään ja huokaan, tuota elämää minunkin pitäisi parhaillaan elää, elämän ruuhkavuosia. Huutonikin katoaa ruuhkaan ja meluun. Olen suuren väkijoukon keskellä, mutta silti niin yksin. Kipu rinnassa elää omaa elämäänsä, välillä lamaannuttaa koko ruumiin, välillä hiljaisena hönkäilee ja jättää ehkä pieneksi hetkeksi rauhaan. Antaa hetken levätä.



Laitanpa jo joulutähdet ikkunoihin valaisemaan pimeää tietäni.  Laitahan sinäkin, ehkä yksinäinen ohikulkija niitä katsellessaan kokee sydämessään pientä, ehkä suurtakin lohtua.


-Reeta-

perjantai 5. syyskuuta 2014

050905.










Sydän itkee ikävää. Erityisesti juuri tänään. On Sennin synttäripäivä. Muistot vahvasti läsnä yhdeksän vuoden takaisessa onnellisessa päivässä. Ja sen jälkeisessä Sennin koko elämässä. Sennissä.

Ajatella, Senni täyttäisi jo 9vuotta. Monenlaista jo osaisi. Näihinkin mietteisiin sitä herkästi vieläkin ajautuu. Mitä Senni mahtaisi terveenä tyttönä mielellään puuhastella. Tai mitä ei. Mitkä olis lempisatuja, leikkejä, ruokia. Mikä naurattaisi, mikä itkettäisi. Ikuisuuskysymyksiä, vailla vastausta.


Tänään oli siis toinen syntymäpäivä Sennin kuoleman jälkeen.
Ihmeellisesti tuon sydänitkun ja ikävän huomasin sietäväni vähän paremmin kuin vuosi sitten. Suru todellakin muuttaa muotoaan. Vaikka en siihen uskonutkaan.



-Reeta-


maanantai 18. elokuuta 2014

Muistan jäätelökesää.





Se oli semmonen kesä. Pitkä ja kuuma. Mielipiteitä jakava. Niinkuin sääilmiöt yleensäkin jakaa meitä pakkasten puremia kansalaisia eri leireihin, nyt tämän tavanomaisesta poikkeavan kuumuuden takia teki sen aivan erityisesti. Mitä oivaa materiaalia kahvipöytäkeskusteluihin ja "smooltoolkkeihin" junassa tai bussipysäkillä. Toiset vaan tykkää ja toiset sitten taas ei. Satoi tai paistoi. 

Minä kuulun niihin kansalaisiin, jotka helteistä nautti ihan viimeseen asti. Eikä vieläkään tahtois luovuttaa. Mutta nyt taitaa olla helteet helteilty ja alkaa olla aika kaivaa villasukat ja -paidat komeron perältä. Syksy. Ihanaa sekin omalla tavallaan. Kirpeät ilmat, pimeät illat, kynttilät. Ja kohta se talvi omalla kauneudellaan taaskin yllättää meidät suomalaiset. 




Kesä oli fiilispohjalta taas erilainen. Erilainen kuin viime vuonna. Helpompi. Helpompi tarttua hetkeen ja nauttia. Nähdä asioita ikäänkuin kirkkaammin. Värikkäämmin. Erityisesti luonto ja siellä liikkuminen ja valokuvaus on asioita, joista kykenen nauttimaan erityisesti. Vielä kun siihen kylkeen laitetaan pari ystävää mukaan, niin keveämmät askeleet taas hetkeksi on taattu. Eikä haittaa vaikka keskellä metsää kesken piknikin alkaa kaatosade. Sen hauskempaa ja voimaannuttavampaa!

Hetkittäin muistojen ja valtavien ikävänpuuskien myötä surun musta hahmo hengitti ja hengittää edelleen niskaan niin, että sen seura tuntuu lähes sietämättömältä. Mutta pääosin se kyllä pysyttelee sen verran etäällä, että sen seuraa sietää. Siihen on jo tottunut. Ja näin taitaa tulevatkin kesät ja syksyt vieriä eteenpäin.  Hetkistä nauttien, surun viitta harteilla.  








Tästä jatketaan. Kohti pakkasen puremia poskipäitä. Ennen sitä kuitenkin yritän ehtiä kuulumisia kirjoitella. Ennenkuin se talvi tosiaan yllättää meidät suomalaiset, etenkin ne autoilijat.

Kiitos kun jaksatte mukana. 


-Reeta-



maanantai 30. kesäkuuta 2014

Missä muruseni on.



Enkä viittaa otsikolla nyt tässä yhteydessä Senni-muruun. Vaan ihan oikeisiin muruihin. Ja pölyihin. Nurkissa juokseviin villakoiriin. 




Kotiutumisen yksi kulmakivistä on tutustua itse taloon ja kuinka se toimii. Ja sehän tapahtuu parhaiten siivouksen avulla. Täytyy tutustua, mihin kaikki pölyt kerääntyy ja kuinka talo siivotaan. Imuroinko ensin ala-vai yläkerran. Mihin tulee eniten tahroja ja kaikenmaailman räpötyksiä. Missä on järkevintä säilyttää vaatteet, pyyhkeet, liinavaatteet. Siivousvälineet. 

Täällä taloon tutustuminen on menossa siinä kohtaa, että pölyjen pesimäpaikat on paikannettu. Tuonne ne raukat kerääntyy aina tiettyihin nurkkiin siinä toivossa, että saisivat siellä jatkaa sukuaan kaikessa rauhassa. No myönnän, siltä se joskus kyllä näyttää, että näin olis päässyt käymään... Mutta pääasiassa siivousrumba uudessa kodissa alkanu mukavasti rutinoitumaan. Talo ja nurkat alkaa olla jo tuttuja.

Haastetta kotiutumiseen tuo yläkerta. Ensimmäistä kertaa elämässäni asun talossa, jossa on vintti. Säilytänkö vaatteet ylhäällä vai alhaalla. Missäs meikit? Korut? Ja voitte vaan arvailla kuinka monta kertaa kaappien sisällöt vielä vaihtaakaan täällä paikkaansa, ennenkuin paras ja käytännöllisin paikka kullekin tavaralle ja asialle löytyy. Kokeilemalla sekin selviää.

Mutta kyllä tämä jo koti meille on.  Uusi, ihana, kaikinpuolin täydellinen. Vaikka myönnettäköön, on kyllä ollut jotenkin kummallisen vaikeaa kotiutua. Yleensä me molemmat sopeudutaan nopeasti uusiin paikkoihin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Jotenkin tyhjältä. Kyllähän tuo otsikko, jos totta puhutaan, on viime viikkoina ollut taas erityisen paljon mielessä. Ja nyt viittaan sillä Senniin. 

Missä ihmeessä muruseni on? Jätti kiiltonahkakenkänsäkin tuohon meidän portaikkoon.





-Reeta-

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Disko2014.







Peilipallo sisustuksessa. Jepjep. Kuulostaa kasarilta. Tai ysäriltä. Ehkä myös teinivuosien limudiskoilta ja strobovaloilta.  Illan viimeisiltä hitailta Bon Jovin "Oolveissin" tahdissa. Mutta niin totta kuin kirkonrotta, meillä semmoinen kapistus roikkuu olohuoneessa. Ja ihan paraatipaikalla. Ja ihan tosissaan.



Mutta älkää vielä naurako, tälle löytyy tarina ja varsin pätevä peruste. Peilipallo kuului tietenkin Sennille. Senni sai sen joululahjaksi joitakin vuosia sitten ja on siitä lähtien kuulunut meidän kodin sisustukseen. Ja huumorimielisiä kun ollaan, tässä peilipallossa on sopivasti myös vitsiä roikkuakseen edelleen meidän katossa. Plus vähä blingblingiä.

Palloon kuuluu pieni moottori, joka pyorittää palloa hitaasti, sekä valo, joka heittää erivärisiä valoja peilipalloon, joka taas heittää seinille pieniä liikkuvia valopalloja. Tämä oli siis Sennille aistivirikkeeksi varsin mainio kapistus ja selvästi Senni toisinaan valopalloja ihmetteli.  Tätä moottoria tosin ei olla enää asennettu, eikä myöskään valoja. Jääköön ne menneisyyteen. Tai eihän sitä koskaan tiedä - Disko2014 ysärimusalla, miltäs kuulostais. ;) 







Nykyään suosinkin sisustuksessa esineitä, joilla on selvästi joku tarina. Ja jotka on jotenki huvittavia persoonia. Niinku nyt tuo, rakas ystävämme pelipallo. Ne tuo kodin tuntua, ja kertoo eletystä elämästä, vaikka seinät ympärillä vaihtuu. Ja tuossakin muille ehkä vähän hassussa kapistuksessa on mukana meille varsin rakkaita muistoja, ja pienen peilin palasen verran Senniä. 

Ja kyllä tuosta kauniit valopilkut edelleen seinille heijastuu, kun aurinko siihen sopivasti ikkunasta paistaa. Suosittelen. Peilipallot kunniaan! :)


-Reeta-



tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tavallinen kesä.





Toinen kesä pyörähti käyntiin ilman Sennityistä. Ja voitte tietenkin arvata ikävän taas huitelevan huippulukemissa. Mietteet on viime päivinä ajautunu useaan otteeseen siihen ensimmäiseen kesään, kun Senni oli alle vuoden ikäinen pikku pallero.  Kesään, joka oli meille se viimeinen ihan tavallinen kesä. 

Erityisenä muistona nyt on noussut tähän ajankohtaan liittyen muisto mökkireissusta, jossa majoituttiin Sennin kanssa asuntovaunussa ihan kahdestaan, toiset nukkui mökissä. Nykyisestä meidän uudesta makuuhuoneesta puuttuu vielä pimennysverhot, ja joka ikinen ilta nukkumaan mennessä tuo muisto siitä asuntovaunun tunnelmasta vyöryy mieleen. Kattoikkunoista tulviva valo, ulkoa kuuluvat lintujen äänet aamuyöllä ja toiseen päähän vaunua vuorattu lämmin maja Sennille ja äitille. Senni äitin kyljessä kiinni. Voi että se oli ihanaa. Noh, yllättäen äiti ei siellä tietenkään hirveesti silloin nukkunut, juuri kyseisten valojen ja äänien takia, mutta Senni vielä tuona kesänä nukkui niinkuin kuka tahansa 9kk ikäinen vauva. Maitoa vähän yöllä niin uni jatkui aamuun. Seuraavat kesät olikin sitten jotain ihan muuta.

Kevään vaihtuminen kesäksi on taas muutos,  ja muutos saa aina aikaan surullisia mietteitä ja haikeita muistoja. Kuten edellä kuvasin, voimakkaan muiston mieleen nousemiseen ei tarvita kuin tietynlainen valo, ilma tai vaikkapa ääni. Joku esine. Haju. Mikä tahansa pienikin aisteja stimuloiva asia, joka laukasee mielensopukoissa jonkin tietyn muiston. Tuomien huumaava tuoksu (jota rakastan ihan hirveästi!), on samalla kaiken ihanuuden rinnalla niin haikeaa ja surullista. Mieleen pulpahtelee tilanteita, joissa Sennin kanssa oltiin samaisen tuoksun aikaan.  Tuomien tuoksu liittyy myös koulujen kevätjuhliin, joka tietenkin nostaa omat surunsa.

Ihmeellinen on ihmisen mielenmaailma.  Mutta onneksi on kuitenkin ne muistot. Kaippa se kipukin hellittää vuosi vuodelta. Ja hellittääkin. On se jo vähän siltä vaikuttanut. 


Joskus sitä vaan toivois, että vois elää vähän aikaa ihan "tavallista elämää".  
Edes yhden kesän. 


-Reeta-

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Tekninen tauko.






Tekniset ongelmat viimein selätetty! Nettiyhteys toimii, kuvakirjasto löydetty ja tietokoneet kytketty paikallensa. Ajatuksetkin saatu hiljalleen kerättyä uuden katon alle. Ja googlenkin pitäisi taasen blogini löytää. Kiitos kärsivällisyydestä, ihmiset! 

Melkoinen kuukausi on takana, mutta nyt alkaa tavarat olla purettu laatikoista ja kotiutuminen uuteen kotiin hyvässä vauhdissa. Ensimmäiset pullatkin jo paistettu uudessa uunissa, aijjettä kun paistuikin tasaisesti. Ja myös maistui kaffin kanssa ja ystävien seurassa hunajalle!

Monenmoista tunnetta muuttolaatikoista nousi, kun näki tuttuja tavaroita ja Sennin omaisuutta reilun puolen vuoden tauon jälkeen. Haikeuden ja ikävän lisäksi tuntuu kummalliselta.  Oudolta.  Kenen elämää tässä oikein eletään..?! Niin paljon muutoksia mahtuu viimeiseen puoleentoista vuoteen, ettei oikein meinaa mukana pysyä. Uusi kaupunki, uusi koti, uudet kuviot, uusi työ. Uusi elämä. Uusi ihan hyvä elämä. Surulla höystettynä.  Onneksi Reeta-ihminen on jokseenkin sopeutuvainen laji. Siperiassa koulutettu ja jalostettu. Kestää joka tuulen ja sään. Heh.


Jatketaan tästä. :)


-Reeta-